Vihreän teltan alla

”Älkää lohdutelko itseänne ajan väärämielisyydellä. Sen moraalinen vääryys ei vielä tee meistä oikeassa olijoita eikä sen epäinhimillisyys riitä tekemään sen kanssa eri mieltä olevista jo sillään ihmisiä.” Boris Pasternak Varlam Šalamoville 9. heinäkuuta 1952.

Pasternakin kirjeen sanat Šalamoville ovat Ljudmila Ulitskajan romaanin motto. Vihreän teltan alla on dissidenttieepos tai muistokirjoitus ajanjaksolle Stalinin kuolemasta Neuvostoliiton viime vaiheisiin, ajalle jolloin osa neuvostokansalaisista hengitti ”varastettua ilmaa”, haki elämän sisällön klassisesta musiikista ja kielletyistä kirjoista, kulttuuriperinnöstä josta tuli miltei elämän korvike.

Tohtori Živagon tai Anatoli Rybakovin Arbatin lapset -romaanin tapaan kaikkitietävä, 2000-luvulta käsin menneistä ajoista tilittävä kertoja tarjoilee lukijalle tarinoita, joissa romaanin henkilöt esiintyvät eri elämänvaiheissaan. Kerronta siirtyilee ajassa ja seuraa kolmen isättömän moskovalaisen luokkatoveruksen Iljan, Mihan ja Sanjan, sekä poikia joitain vuosia nuorempien tyttöjen Oljan, Tamaran ja Galjan taivalta 1950-luvun kouluvuosista pysähtyneisyyden ajan keski-ikään.

Romaanissa eletään arkista, lihallista ja raadollista elämää, jossa ihminen on monella laudalla yhtaikaa seisova hauras pelinappula. Ulitskajalle tyypillinen ihmisen fyysisen tai moraalisen vajavuuden kuvaus läpäisee kerronnan; samizdatin levittäjien ja toisinajattelijoiden heikkoudet limittyvät järjestelmän tukipylväiden heikkouksiin. Kymmenistä traagisista, surkuhupaisista ja absurdeista tarinoista syntyy romaanikudos tarinoiden ja tarinanvälittäjien pelastumisesta, kiinnijäämisestä, väsymättömyydestä, väsymisestä, peräänantamattomuudesta ja luopumisesta.